Koska sää oli Alpeilla muuttumassa huonompaan päin, emme jääneet Gesäuseen toiseksi yöksi. Navigaattori kertoi, että Slovenian rajan jälkeen seuraavaan kaupunkiin on n. 200 km ja neljän tunnin ajomatka = 50 km/h?!?!? Tiet Itävallassa ovat aivan täydellisessä kunnossa, joten tulos kuulosti aika erikoiselta. Matkalla navin antama arvio kuitenkin paljastui todenmukaiseksi. Itävallassa taajamien ulkopuolella ei pääasiallisesti ole eritelty nopeusrajoituksia, vaan voimassa on yleisrajoitus 100 km/h. Tuota nopeutta kuitenkin pystyy ajamaan mottoriteiden ulkopuolella vain formula ykkösellä tai ratapyörällä, koska tiet ovat todella mutkaisia ja jyrkkiä. 12 % nousut ja laskut ovat ihan tavanomaisia ja normaalin henkilöauton, saati Wanha Herra Mursun hytistä katsottuna tiet näyttävät pystysuorilta. On jännä tunne, kun ajettaessa suht tasaista osuutta sujuvaa satasta vauhti alkaa yht'äkkiä hyytyä ja pienempää pykälää pitää työntää silmään, kunnes auto meinaa tukehtua jo kakkosella. Moottoripyöriä on liikenteessä todella paljon ja erityisesti tehokkaita kyykkypyöriä. Harrastuksena tuntuu olevan pienellä porukalla ajo alppiteitä niin lujaa kuin uskaltaa. Eräskin neljän pyörän porukka paahtoi menemään ohitsemme jyrkkää alamäkeä toista sataa lasissa paljon vastaantulijoista piittaamatta. Alamäen lopussa seisoi sitten kiitos: yksi pyöristä oli lentänyt pellolle ja naispuolinen kuski makasi heinikossa ilman pottaa. Paikalla oli jo paljon porukkaa, joten emme jääneet pelastustoimiin vaan jatkoimme rauhassa matkaamme. Kolmella muulla motoristikaverilla oli aika vakavat ilmeet. Parin minuutin päästä tulikin jo lanssia ja kyttäautoja vastaan.

 

Sloveniasta olin buukannut Mariborgin kaupungista omakotitalon yläkerran asunnon. Alakerrassa asui eläkeläispariskunta, joka huoneistopisnestä pyöritti. Iso omakotitalo, tyhjiä huoneita yllinkyllin ja vuokraamalla satunnasille kulkureille kämpän voi helposti tuplata eläkkeensä. Ei pöllömpi idea ja tulee samalla tutustuneeksi kaikenlaisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Viereisessä talossa oli kulmakuppila, jossa päätimme Sadun kanssa käydä vielä hörppäämässä paikalliset oluet ennen nukkumaan menoa. Ilta venähti, kun juuri ennen sulkemisaikaa paikalle saapui kovalla metelillä naapuruston vanha kaveriporukka joka sulki meidät baariin sisään pilkun jälkeen ja alkoivat tarjoilla juomia ja elämäntarinoitaan. Emme halunneet olla huonoja vieraita, ja jäimme istumaan iltaa. Kuppilan pyörittäjä oli hauska leidi Dominikaanisesta Tasavallasta, joka ilmeisesti vanhojen hyvien aikojen muistoksi antoi ryhmä rämän jatkaa juhliaan kuppilassa pitkään sulkemisajan jälkeen. Jossain vaiheessa leidi antoi periksi anelevalle katseellemme ja raotti lukittua ovea sen verran, että pääsimme luikahtamaan nukkumaan.

Öisen isäntäporukkamme neuvosta (ja samaan aikaan sitä vastaan) suuntasimme kohti Slovenian rannikkoa. Matkalla koukkasimme Slovenian merkittävimmässä matkakohteessa Postojnan luolastossa. Siellä hypätään kaivosvaunun kaltaiseen ajoneuvoon ja kiidetään pää luolan kattoa hipoen pitkät matkat maan syvyyksiin, jossa odottaa Euroopan hienoin tippukiviluolasto. Maan alla talsitaan yli 25 km käsittävästä luolaverkostosta noin tunnin kestävä osuus oppaan johdolla. Luolan syvyyksistä on löydetty maailman isoin maanalaiseen elämään sopetunut otus, Proteus anguinus. Ylimittaisen sisiliskon näköinen, parhaimmillaan 30 cm pitkä sokea liero saattaa elää satavuotiaaksi, olla ilman ruokaa yli kymmenen vuotta ja sydänkin pampattaa vain kerran minuutissa. Kun ruokaa on niinkin vähän, kuin maan syvyyksissä voi kuvitella olevan, kannattaa ottaa rauhallisesti.

Postojnasta oli reilu tunnin matka Piraniin, pieneen Italialaistyyliseen rannikkokaupunkiin, josta olimme varanneet huoneiston viikonlopuksi. Slovenian rantaviiva on vain noin 40 kilometriä pitkä ja niemen kärjessä sijaitseva Piran kököttää melko keskellä sitä. Yhdeltä istumalta voi katsella pohjoiseen ja länteen kohti Italiaa ja kääntämällä päänsä etelään näkee muutaman kilometrin päässä Kroatian. Aamulla lähdimmekin Triesteen, Italiaan syömään jätskitötteröt ja puolelta päivin olimme jo takaisin Slovenian puolella hiekkarannalla. Iltapäivästä kävimme syömässä uskomattoman hyviä mereneläviä merenrantaravintolassa ja vielä auringonlaskussa uimassa Adrianmeressä.

 

Slovenia on ollut kaikin puolin yllätys. Maa, josta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin "Hello, this is Ljubljana! Our points for Eurovision are..." osoittautuu yllättävän kehittyneeksi ja vauraaksi yhteiskunnaksi omine erikoisuuksineen. Hinnat ovat lähes Suomen luokkaa, ehkä -20% pois kaikesta, mutta sillä saa siistin, sivistyneen ja kultturellin matkakohteen monipuolisine miljööneineen. Sisämaassa on vuoristomainen, vehreiden laaksojen maa pienine kaupunkeineen ja valtavine viinitarhoineen ja lännessä on välimerellinen aurinkorannikko. Kaikki puhuvat loistavasti englantia (ja todennäköisesti historiallisista syistä myös Saksaa ja Italiaa) ja palvelu pelaa viimeisen päälle. Liikennekulttuuri tuntuu Sloveniassa monien itäeuroopan maiden jälkeen jopa rauhalliselta, ja ylilyönnit reikäpäisine kaahaajineen loistavat poissaolollaan. Tunnin kiepautus kaaottisen Italian puolella tänään tuntui kuin joltain kehitysmaalta, jossa autot on otettu käyttöön vasta tänä vuonna. Skootteria ja autoa tulee Triestessä ohi joka puolelta ja kukaan ei noudata mitään sääntöjä. Jos ajat vähemmän kuin 20 km/h ylinopeutta, takana tulijat vilkuttelevat pitkiä.

On oikeastaan sääli lähteä täältä jo huomenna, mutta ainakin Kroatia on vielä nähtävä ja jossain vaiheessa pitäisi varmaan ajatella myös kotiin paluuta... Navin mukaan tästä on matkaa Tallinnan satamaan 2232 km. Kilsoja alla on tällä hetkellä n. 3200.